minne vie vuoren tie?

Anne&kari; Aamu valkeni kauniina ja me lähdimme vuorta valloittamaan klo 8.30. Matkalla kuvasimme ruskaa Pyrenneillä ja lähestyimme Canigouta. Ajoimme pienien kylien läpi kohti vuorta. Reput selkään ja niin alkoi kiipeäminen luostarille. Nousimme aika jyrkästikin ensin yhdelle harjanteelle ja siitä sitten vielä syksyisen keltaisessa väriloisteessa toiselle jyrkänteelle. Matka oli kuin satumetsässä kulkua, hiljaista ja kaunista. Vuorilla oli aamusta aika kylmää, 9 astetta lämmintä. Puolen tunnin nousun jälkeen kuulimme haravoinnin ääntä, siellä nunna oli haravoimassa syksyn lehtiä. Luostari tuli näkyviin ja löysimme lipunmyyntipaikan ja opas lähti kanssamme matkaan.Meillä kävi tuuri, sillä opas puhui myös hyvää englantia, hän oli englannin opettaja Tsekistä , joka oli tullut auttamaan luostariin vapaaehtoisena tulevaa Pyhän Martinin päivää 11.11. Nunna, joka myi meille liput oli Englannista ja puhui kanssamme iloisesti siis englantia. Puhuimme valokuvaamisesta ja nunna katsoi kameraani ihmeissään ja kysyi oletko ammattilainen. Kerroin kuvaavani ammatikseni portrait-kuvia. Kerroimme olevamme Suomesta, olimmekin syksyn ensimmäiset suomalaiset! Ostimme myös munkkien tekemää mustikka-aperatiiviä kotiin vietäväksi. Kiersimme luostaria, joka oli 1100-luvulta ja
1700-luvulla oli enää elossa 5 vanhaa munkkia jotka pyysivät lupaa poistua luostarista, jolloin luostari jäi tyhjilleen ja kyläläiset veivät paikalta kaiken ja paikka rappioitui.
1902 paikalle tuli rikas mies, Perpignanin arkkipiispa, joka aloitti paikan restauroinnin, joka kestikin 1950-luvulle asti. Nyt paikalla on munkkeja ja nunnia ja toiminta on vilkasta.
Kirkkoon astelimme hiljaa ja kunnioittaen paikalla olleita rukoilijoita, myös munkkeja. Kuvata ei saanut, koska paikka oli tarkoitettu hiljentymiseen.
Opas kertoi että kirkko on ainutlaatuinen Ranskassa, siinä yhdistyy kahden tyylisuunnan rakennusarkkitehtuuri. Tunnelma vuorten sylissä oli uskomaton, aurinko nousi korkeammalle ja alkoi paistaa lämpimästi, linnut lauloivat ja puron solina kuului vuorilta.
Kierroksen lopuksi opas vielä kehui suomalaisten ihmisten kielitaitoa, hän oli lukenut meidän koulujärjestelmästä ja ihmetteli kuinka hyvin sen avulla ihmiset oppivat kieliä ja ovat kaikissa taulukoissa aivan kärjessä.Toivotimme hänet tervetulleiksi Suomeen tutustumaan asiaan tarkemmin! Kiertelimme vielä metsässä polkuja ja tapasimme hauskan koiran, joka halusi leikkiä ja toi meille oksaa heitettäväksi. Leikimme ja söimme eväät, jotka jaoimme uuden ystävämme kanssa tietenkin. Niinpä koira saattoi meidät koko matkan alas vuorilta ja häipyi sitten omille teilleen. Matkalla alaspäin tapasimme ranskalaisia seurueita koiriensa kanssa koiria oli ainakin 8 ja kiipeilijöitä saman verran keppiensa kanssa. Iloista porukkaa ja bonjoirit vaihdettiin kaikkien kanssa. Alaspäin meno olikin raskaampaa kuin ylöspäinmeno, jalat oli ihan hyytelöä kun päästiin autolle. Ilmeisesti
rasitus kohdistui joihinkin aivan tuntemattomiin lihaksiin. Olo oli mahtava ja onnellinen, voi vuori miten sinua rakastan! Takaisin tulessamme taas kiemureisia teitä totesimme, että Suomessa viritellään mopoja, mutta tällä ilmeisesti viritellään pakettiautoja!!! Eräskin paku jonka kyljessä luki “Artesan Blomberie” eli suomeksi putkimiestaiteilija painoi ohi vähintään 180km/tunnissa!