Ranskalainen patonki

 Patonki, tuo ranskalaisuuden pyhä symboli. Se kainalossa on iät ja ajat kuljettu pitkin poikin Ranskan maata. Mikä onkaan perinteikkäämpi näky silmälle kuin ranskalainen, joka mennä viipottaa patonki kainalossa.  Sitä leivotaan  noin kevyet 6 miljardia kappaletta vuosittain. Luvussa toki mukana kaikki Ranskan depardementit. Sen syntyhistoriasta ei tarkempaa tietoa, ehkä 1700-luvulla nähnyt päivän valon. Erään tarinan mukaan Napoleon olisi tilannut sen armeijalleen ja määrännyt sen leivottavan pitkäksi ja kapeaksi jotta sotilaiden olisi helpompi kantaa niitä. Totta tai tarua. Ehkä kuiva patonki kävi myös lähitaistelu astalona jolla oli hyvä hutkia vihulaista. 

Parisen viikkoa sitten kuului kummia, Unesco on valinnut sen aineettoman kulttuuriperinnön luetteloonsa. Patonki ja millainen sen pitäisi olla, on lukemattomia koulukuntia. Millainen kuori, pehmeä vai kova. Onko rapsakkaa vai ei. Ainoa asia mistä ei tule haloota  on varmaankin muoto. Pitkulainen sen olla pitää. Kaikki jotka ovat käyneet Ranskassa varmaan tietävät mistä puhutaan. Se leivän tekele mitä meillä tyrkytetään marketeissa patonkina on kaukana alkuperäisestä. Itku pääsee fransmannilta jos sitä hälle tyrkyttääpi. Käskee vain mennä syöttämään sen vaikka sorsille. Artesaani leipomot ovat perinteisesti vastanneet valmistuksesta, mutta tämä pienleipomoala kokee kovia. Suuret jyrää ja teolliset leipomot valtaavat hinnoillaan markkinat. Kymmeniätuhansia artesaanileipomoita on kadonnut viimeisen vuosikymmenen aikana. Sorruin myös itse ostamaan super hyper jätti Carrefour-marketista patonkia. Se oli pakattu muoviin ja arvatenkin maku aivan merde! 

No tänään sitten viisastuneena hiippailin täällä meidän kylällä olevaan Artisan Boulangeriin. Tuoreen leivän tuoksu leijaili jo hyvissä ajoin ennen sinne saapumistani nenään. Tähän väliin voisi mainita tämän olemattoman ranskankielen taidon, vaikka sitä seitsemän vuotta on aikuisopiskeltu. Pari kertaa jo aloitettu aivan alusta ja yhä ulos anti on tyylii öööö, ääää plöööö.  Ranskalainen lapsen lapsemme pyörii aina nauraen lattialla mahaansa pidellen kun hänelle ranskaa yritämme puhua. Noh... tästä muistosta ja kokemuksesta viisastuneena hioin uuden strategian lähestymiseeni kohti leipätiskiä. Tupa muutenkin täynnä fransuja niin en ala itseäni kielitaidolla mokaamaan. Esitin siis mykkää. Viittoilemalla aina pärjää! Henkilökunta loi vielä sääliviä katseita, että voi voi tuotakin turistiraasua. Sain patongin ja onnellinen nautiskelija livahti ulos  leipomosta patonki kainalossaan.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Täällä taas

Ranskalaiset ovet ja lukot

Case-Pilote