Croisanttii vai Näkkärii

Aamusella päätettiin taas lähteä meidän kylästä yhteysaluksella Fort-de-Franceen. Huomatttiin että rannalla olevaan aikatauluun oli ilmestynyt iso kasa lappuja millä peitetty yli puolet kellon ajoista. Yhteys ilmeisesti koettu niin vähäiseksi käytön puolesta. Sääli. No hinta kuitenkin entinen eli menopaluu 5€. Käytiin tyttären työpaikalla ja vaimon perässä kävelyä ihmettelemässä rätei ja lumpui ja kaiken maailman naistenkauppa shoppailua. No perässä hiipiessä ehtii kuitenkin ihastelemaan kaupunkia ja sen värejä. Ei ole tylsää suomalaista betoniharmaata. Värejä löytyy ja upeita graffiteja sekä seinämaalauksia. Kadut ovat kapeita ja niiden jalankulkijoille varatut väylät ehkä metrin leveät. Mutta reippaasti voi ihan kadullakin tepastella kunhan sen verran katselee ympärilleen ettei mopo tai auto jyrää. Kuskit kyllä antavat vinkkiä töötillä, että nyt olisi hyvä hetki raahata ruhonsa pois ajoväylältä.  Kuumuus toki käy pohjoismaiseen hipiään turhan ankarasti. Hehkuva asfaltti ja lähes tuul

 Ajaminen täällä on.....noh....lievästi sanottuna jännittävää. Ei tule tylsiä hetkiä. Ei koskaan tiedä mitä seuraavan mutkan takana odottaa ja mutkiahan täällä riittää. Ainoa suora ja tasainen kohta täällä on pari kilsaa lentokentän kiitotietä.  Ainoa hyvä asia on ettei tarvi pelätä hyppääkö hirvi tai kauris eteen koska mitään sellaisia ei ole. Ainoastaan rommipäissään toikkaroivia turisteja ja polkupyöräilijöitä motarilla.  Ihmettelin kuinka täällä menee bensaa ihan tolkuttomasti, mutta kun mennään vuoria ylös alas, niin aina moottori huutaa kovilla kierroksilla. Meidän sitikalla on nyt ajeltu 1600km neljässä viikossa ja se on mielestäni ihan älyttömästi kun saarikaan ei ole sen isompi kuin 35 kilsaa leveä ja 80 kilsaa pitkä. Jarrupalat on pakko olla jo aivan loppu. Jarrun päällä käytännössä seistään puolet ajosta. Tiet yksinkertaisesti ovat vaan niin kiemuraisia että vaikka etäisyydet eivät ole kilometreissa suorinta tietä kummoisiakaan niin aikaa kuluu siirtymisiin. Varsinkin jos lä

Hiekkasärkkää pitkin kohti îlet Ste-Marieta.  Tombolo sanana on italialaista alkuperää ja tarkoittaa hiekkanuolta. Se tarkoittaa maa-, hiekka ja sedimenttikaistaletta, joka yhdistää kaksi tavallisesti veden erottamaa maa-aluetta. Ilmiö on läsnä vain 4 kuukautta vuodessa useiden tekijöiden yhdistelmän ansiosta. Yli 200 metriä pitkä hiekkakieli muodostuu joulukuun lopusta huhtikuuhun merivirtojen, vuorovesien ja tuulien yhteisvaikutuksena, mikä nostaa sedimenttejä, jotka sitten laskeutuvat muodostamaan tämän hiekkaisen maakaistaleen.  Se on suojeleva ja vaarallinen lyhytaikainen kaunotar. Suojaavaa, koska sen avulla voit yhdistää rannikon saarekkeeseen jalkasi kastelematta. Tiettyjen harvinaisten lajien, kuten ruusutiiran pesimäaikana, luotoon on todellakin pääsy kielletty. Tombolon poissa ollessa ikään kuin luontoäiti haluaisi suojella lintujaan. Paikka on vaarallinen, koska alueella uiminen on kielletty muun muassa aaltojen ja virtausten vuoksi. Olosuhteet voivat muuttua hyvin nopeasti

Parveke merelle päin.  Case-Piloten kaupunki sijaitsee saaren länsiosassa, karibian rannikolla, lähellä Fort-de-Francea ja Pitons du Carbetin juurella. Se on saanut nimensä intiaanipäälliköltä, joka asui siellä, kun ranskalaiset uudisasukkaat saapuivat. Viisi jokea kulkee alueen läpi. Kaupunki on myös yksi vanhimmista Martiniquen siirtomaakylistä ja pääasiallinen toiminta on kalastus. Vuonna 1660 kaupungissa oli 777 asukasta. Nykyisin kaupungissa on asukkaita 4 454. Sukellus on olennainen vesiaktiviteetti. Veneretket tarjoavat pääsyn meriluoliin.  Toimiva keittiö. Löysimme tänään paikan pienen ja suojaisen uimarannan Vetiver Beachin. Se on matkaoppaan mukaan yksi saaren parhaista snorklauspaikoista. Rannan merenpohja on melko rikas ja monipuolinen. Sieltä voi löytää erilaisia merilajeja, kuten kilpikonnia, hummeria ja kotiloita. Tänään emme snorklanneet, uimme hiekkapohjaisessa rannassa ja nautimme paikan hiljaisuudesta ja rauhasta. Sanotaankin että paikka antaa sinulle rauhan ja hilja

Vaimo luuraa puun vasemmalla puolella.  Päätetettiin huristaa autolla niin ylös  pohjoiseen kuin Martiniquella pääsee Karibian puoleista rantaa. Läpi entisen pääkaupungin Saint-Pieren ja sen jälkeen ohi Le Prêcheurin ja tulimme  Anse Céroniin. Tulimme Habitation Céroniin missä on ollut saaren ensimmäisiä sokeriruokoviljelmät. Tila on perustettu vuonna 1658 ja siellä kasvatettiin myös kaakaota ja maniakkia. Sokerin ylituotanto sai vähitellen yliotteen ja tila alkoi rappeutumaan. Viimeinen niitti oli 1902  aivan vieressä olevan tulivuori Peléen purkautuminen. Mutta se puu...aivan järjettömät mittasuhteet omaava ilmestys. Jos Lohjalla Paavolan tammi on Suomen mittapuulla iso niin tämän rinnalla se on hellapuuksi kelpaava pikku klapi. Puu on valittu Ranskan kauneimmaksi puuksi vuonna 2016 ja Euroopan neljänneksi kauneimmaksi v.2017. Myöskään puu ei ole kärsinyt juurien tallaajista ja puiden halaajista kuin tämä meidän kotomaan tammi. Puun nimi on Zamana ja sitä kutsutaan sadepuuksi. Halkai

Taustalla Saint-Pierren silloinen pääkaupunki. Taulun rannassa ollaan käyty nyt sitten uimassa.   Uutena tietona tuli että Gauguin on asunut ja työskennellyt tällä Martiniquen saarella maalaten 15 öljyvärimaalausta. Siispä auton nokka kohti saaren pohjoiseen kylään nimeltä Le Carbet missä sijaitsee pieni museo joka yllä pitää hänen täällä työskentelynsä muistoa. Pääsymaksu 8€ ja jos haluaa opastetun kierroksen niin 10€. Molemmat paikalla olleet vanhemmat madamet puhuivat hyvää englantia. Teokset näyttelyssä ovat kaikki kopioita, eli turha yrittää ryövätä ja omaa matkakassaansa niillä kartuttaa;) Gauguin siis oleskeli maalarikaverinsa Charles Lavinen kanssa vuonna 1887 noin puolisen vuotta saarella asuen ja maalaten aivan tämän pienen museon vieressä. Kaverit olivat päättäneet lähteä hakemaan autentista, vielä pilaamatonta maailman kolkkaa ja olivat ensin menneet Panamaan. Pettyessään siihen he hyppäsivät laivaan ja tulivat Martiniquelle. Oleskelu kesti vain puolisen vuotta, mutta se ol

Päätettiin mennä yhteysaluksella nykyisestä majastamme Case-Pilotesta käymään pääkaupunkiin. Autoilu pääkaupungissa on kuin kaivaisi ehdoin tahdoin verta nenästään, kadut todella kapeita ja parkkiksen löytyminen on hyvää tuuria. Edes sen maksullisen. Niinpä sitten pilettien hakuun automaatista joka löytyy lähtölaiturien vierestä. Viimeksi käydessämme täällä liput ostettiin veneessä, mutta homma sittemmin muuttunut. Edes - takaisen lipun hinta ei päätä huimaa... se on 5€. Matka meren kautta sujuu jopa nopeammin kuin maleskelu liikenne ruuhkassa kaupunkiin. Kaiken huippu oli että yhtäkkiä kippari veti aluksen parkkiin kesken matkan ja sitä sitten ihmettelemään että miksi? Delfiiniparvi!!! Varmasti ainakin 30 yksilöä uiskentelemassa aivan veneen lähietäisyydessä. Asia sai suun hymyyn, koska täällä myydään myös erikseen delfiinien bongausretkiä missä ei välttämättä ei edes näy niitä hintaan 60-110€ per henkilö. Siis aika hyvä kate vitosen lipulle. Ulos marssiessani aluksesta huikkasin viel

 Yksi upeimpia tapoja tutustua saareen on nousta ylös lintuperspektiiviin eli vuokrata lentokone. No tällainen mahdollisuus oli yllärinä järjestetty synttäreiden kunniaksi ja jopa pidetty sankarilta viimeiseen hetkeen asti piilossa. Siispä kohti saaren päälentokenttää mikä itse asiassa on myös se ainoa lentokenttä. Aika cool tunne kun edellä nousukiitoon  rullaa jättikokoinen Air Francen Boing 777 ja me siinä pienen Cesnan kanssa heti perään nousulupaa lennonjohtotornista odottaen. Pientä starttaus ongelmaa heti alussa koska kone ei käynnistynyt kolmella yrityksellä. Lentäjä siihen vaan että; "Keep calm, caribian way", ja vaihdettiin sitten lentokonetta. Täytyy kyllä tunnustaa että siinä vaiheessa ajattelin, että kohta kaartaa Peugeot viereen, konepelti pystyyn ja otetaan akkukaapelit esiin. Taivaalle päästyämme otimme suunnan pohjoiseen ja kävimme tutustumassa lentäen siellä oleviin suojeltuihin luontokohteisiin.  Yllätys oli nähdä kuinka paljon siellä oli pieniä saaria. Kun

Saint-Pierre ja takana tulivuori Pelée.  Martinique on juuri valittu täksi vuodeksi yhdeksi kolkaksi maailmassa mikä tänä vuonna on nähtävä. Ainakin jos uskomme kuuluisaa New York Times-lehteä. Lehdessä on valittu 52 paikkaa joista Martinique sijoittuu sijalle 16. Tästä innostuneena ei ku taas autoon vaikka tänään on perjantai ja 13. päivä. Suuntana yhä aktiivinen tulivuori Pelée. Sen juurella oleva kaupunki Saint-Pierre ei ollut kuitenkaan kauhean onnekas vuonna 1902 kun tulivuori purkautui dramaattisesti tappaen muutamassa hetkessä noin 30.000 ihmistä. Vuoren huippu räjähti taivaan tuuliin ja 500 asteinen pyroplastinen massa lähti vyörymään pikajunan vauhdilla kohti 6km alla olevaa silloista pääkaupunkia. Edetessään se sytytti kaiken kohtaamansa. Myös useat laivat jotka olivat  kaupungin edustalla redillä syttyivät tuleen. Osa merimiehistä tajutessaan mitä on tapahtumassa yrittivät pelastautua hyppäämällä mereen mutta pian sekin oli muuttunut kiehuvan kuumaksi. Tästä tapahtumasta löy

Aamulla kohti yhtä top 5 paikkaa mikä on aivan pakko kokea tällä saarella. Katseltiin netistä  paikan aukeavan jo klo 9 eli ei muuta kuin keula kohti vuoria. Paikka sijaitsee Fort-de-Francen keskustasta kymmenisen kilometriä sisämaahan päin ylös kohti sademetsää. Tie kihara mutta olen jo tottunut kaahaamaan ranskisten perässä. Toki täällä niin kuin kotomaassakin, kun Audi ilmestyy peräpeiliin kiinni, niin pakko on vaan päästä ohi! Siis tie oikeesti on kapea ja yleensä sateen liukastama, koska vuotuinen sademäärä on sademetsässä 6-8metriä....siis oikeesti!!!  Paikalle päästiin ehjänä ja sitten parkkipaikan hakua. Ihan hirveesti ei ole siihen varattu pysäköinti paikkoja, mutta kun katsoo mihin fransut kiesinsä tunkee, niin ei ku matkien perässä vaan. Paikkahan on yksityinen puutarha tai ainakin alunperin. Sen on perustanut  v.1982 puutarhuri jonka intohimona oli trooppiset kasvit. Puutarha on noin 3 hehtaaria ja siellä on 3000 erilaista trooppista kasvia kukkineen ja 300 palmua jos oikei